Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.
Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan levollisesti:
"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä hän tekee."
Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella Perigradan kalliohuippuja.
"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.
"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.
"Mikä sitten?"
"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät keskenään kuin apinat."
Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.
Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri.