Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.
Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas iltataivaalla.
Taivas ja kuu olivat punaiset.
"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja käänsihe kuuhun selin.
Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen hänen näkyviinsä.
Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.
Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.
Kylmä väristys kulki Timarin läpi.
Tämä se siis oli!
Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.