Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki — ja silloin hän halveksii puolisoaan.
Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa tämän salaisuuden perille?
Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös — vaiko alaspäin. —
Alaspäin?
"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan', ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt, mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"
Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut palata kuin lyöty vihollinen.
Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä, ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan. Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.
Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee kirkas päivänvalo.
Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne. Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen vaimolleen.
Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.
Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli vakavasti päättänyt palata saarelle.