Vanha nainen oli sangen puoleensavetävä henkilö. Hänen muinoin kullankeltaiset kiharansa näyttivät olevan hopeavärin läpitunkemat, mutta silmät olivat vielä neidon, ja posket punastuivat kuin morsiamen, kun hänen miehensä painoi suudelman niille.
Ja kummankin kasvot loistivat autuutta nähdessään koko suuren perheensä edessään ja he huusivat jokaista nimeltä luokseen ja suutelivat heitä kaikkia.
Siinä heidän autuutensa, heidän hartautensa, heidän kiitoksensa ja rukouksensa.
Vasta sitten tuli meidän vuoromme. Deodat, vanhin pojista, oli viimeinen, jota vanhukset syleilivät.
Meidänkin kanssamme he vaihtoivat kädenpuristuksia ja kutsuivat meidät ottamaan osaa illalliseen.
Nainen piti vielä ylikomennon keittiön puolella, ja hän se antoi osat koko suurelle perheelleen; mutta ukko antoi jokaisen vapaasti valita, mihin tahtoi istuutua, ja aterioida rakkaimman ystävänsä vierellä.
Itse hän istuutui meidän ja Deodatin kanssa erääseen pöytään. Pieni enkelimäinen tyttö, jota hän nimitti Noëmiksi, kiipesi hänen polvilleen ja sai luvan kuunnella vakavaa keskusteluamme.
Kun minun nimeni mainittiin ukolle, katsoi hän minuun kauan, ja ilmeisesti punastui.
Oppinut ystäväni kysyi, oliko hän milloinkaan kuullut nimeäni. Ukko vaikeni.
Deodat riensi valaisemaan, ettei ukko ollut neljäänkymmeneen vuoteen lukenut, mitä maailmassa tapahtui. Koko hänen lukemistonsa oli vain maanviljelystä ja puutarhanhoitoa koskevia kirjoja.