Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko se hänelle iloksi vai suruksi.
Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan siunaama morsian — hän vain rakasti.
Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä; hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta — hän vain rakasti.
Sellainen oli Noëmi.
Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!
… Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen ihminen sanoi rakastavansa häntä — rakastavansa häntä köyhänä laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa, rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.
Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.
Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:
"Onko se ihan totta?"
Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"