Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:
"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen…"
Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja
Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.
"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.
"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin
Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"
"Hän nukkuu."
"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"
Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.
"Mutta tule toki sisään!"
"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."