Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät ainoastaan Noëmi ja hän.
Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:
"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi,
Dodi."
Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi:
"Juuri sitä tahdonkin."
Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.
Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli vielä palattava toiseen elämään.
Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä, miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!
Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan, ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi olisi tallella.
Ja Noëmi onkin aarre.
Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat. Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt, hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen jumaloivan ihailijansa tahtoon. — Ja kun Noëmi ottaa lapsensa polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka omistaa ja ei omista Noëmia.