Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.
Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä kohti.
Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti mielessään?
Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti vakovan meitä.
"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.
"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.
"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.
"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä. "Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos tiedätte hyvän ja sopivan paikan".
"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.
Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.