Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.
Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, — minä mitätön, menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava tomun-kipinä.
Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle. Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, — aina palasin rajalta, en saattanut jättää tätä maata.
Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on haudattu?
Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sitä tekevät?
Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet, missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö, kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?
Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!" Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?
Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien, väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun kaltaiseni.
Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.
Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.