Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.
Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta, vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.
Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä, kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi, rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä, pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa koiraa lähemmäksi.
Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä kauimmaksi pääsivät pakoon!
"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä viheltäminen, eikä lyöminenkään — ne pojat tempaisevat ihmisen maahan hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon, niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille pujahda".
Pian me seisoimme krouvin oven edessä.
Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.
"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän silmittömäksi suuttuu".
Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri lammasnahkainen karvalakki — ei siksi että se lämmittäisi — sillä oli vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.
Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.