Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.
Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle — oman kotinsa edustalle.
Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"
"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."
"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja istahti portin viereen kulmakivelle.
Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen, suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.
Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan — vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella, rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.
Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun; kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli — ei kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. — Se nainen oli hänen oma puolisonsa!
Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.
"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu, joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää tuolla tavalla — ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin juonteesta juonteesen!"