— "Hän kysyi: quomodo…"
Tyhmys! Samassa hetkessä nielaisi Sándor orpanan puukori, jonka päälle hän oli istunut ja joka ei ollut tehty sitä varten, että sen kannelle istuttaisiin; tämä murskahti rikki hänen altansa ja hän putosi koriin, niin että vaan hänen molemmat kätensä ja jalkansa pistivät siitä esiin.
Tämän nähdessään ei Lörincz herra enää voinut hillitä itseään, vaan rupesi nauramaan niin, että hän kaatui selälleen tuolissa. Menyhért herra sitä vastoin pelästyi hirveästi; ensi silmänräpäyksessä hän ei ymmärtänyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Kaikeksi onneksi kaatui kori hänen ponnistuksistansa kumoon ja hän saattoi ryömiä siitä ulos; muussa tapauksessa olisi hänen ehkä käynyt pahasti.
Menyhért herra tutki ensiksi, eikö pojalta ollut mitään luuta murtunut, sitte katseli hän ympärillensä, löytääksensä keppiä, jolla häntä suomia.
Ei voi tietää, kuinka pitkälle tämä kohtaus olisi kehittynyt, jos ei siitä olisi tehnyt loppua sisään astuva hajdú, joka ilmoitti, että illallinen on pöydällä, tehkää hyvin ja tulkaa syömään.
Tätimme, rouva Zsuzsána oli sill'aikaa talon emännälle niinikään kertonut heidän matkansa tarkoituksesta ja muista siihen kuuluvista seikoista, muutamilla pienillä muutoksilla ja poikkeuksilla esitelmässä, esimerkiksi, että Sándor orpana tutkinnossa oli saanut praeclarum; että tytöt kotiseudulla olivat aivan hurjasti häneen rakastuneet, mutta ettei hän edes katsele heitä, koska hän pitää velvollisuutenansa rakastua siihen, jonka hänen vanhempansa tahtovat — ja muuta senlaista.
Tämän huvittavan keskustelun aikana kuului äkisti lastenkamarista kova itku, ja pikku Klárika tuli parkuen ja nyyhkyttäen sisään, ilmoittaen, että Péter ensiksi oli vääntänyt kaulan poikki hänen nukeltansa sekä sitte lyönyt häntä itseä.
— "Oih, sinä paha poika", torui äiti, "missä on vitsa, jotta saan sinua selkään antaa? Tuleeko sinun tuolla tavoin käyttää itseäsi tätisi talossa? Antakaa tänne vitsa! Tule heti tänne, sinä kelvoton!"
Kun Péter poikani kuuli tämän kauniin sanan, oli häntä mahdoton saada ulos tulemaan, vaan hän ryömi sängyn alle ja tirkisteli sieltä mammaansa. Ei rukoukset eikä uhkaukset voineet häntä sieltä ulos vetää. Ja hänen peräänsä ryömiminen olisi ollut hankalaa.
— "No odotappas, sä paha poika", sanoi äiti, huomaten ponnistuksensa turhiksi, "jos et tule pois sieltä, et saa mitään illallista. Jää vaan sinne sängyn alle. Kun me syömme illallista, on hänen hyvä olla tuolla sängyn alla".