Tämän jälkeen hajosi seura taas; naiset jäivät ruokasaliin, lapset pantiin maata ja herrat menivät vielä polttamaan tupakkaa.
Kuka oli suuremmassa tuskassa kuin Sándor orpanamme? Hänen oli nälkä, niinkuin suden; hänen taskussansa oli kappale pehmeätä, valkoista leipää — mutta missä syödä se? Mihin hyvänänsä hän meneekin, häntä nähdään, ja se on hänen loppunsa.
Hän odotti vaan että mentäisiin levolle; jolloin hän pimeässä voisi syödä leivän sängyssään, mutta molemmat herrat joutuivat semmoiseen keskusteluun, ettei siitä saattanut tulla loppua ennen puoli-yötä, ja kello oli vasta ainoastaan yhdeksän.
— "Minä menen vähäisen puutarhaan kävelemään, jos suvaitsette", sanoi hän vihdoin, katsoen tätä keinoa sopivimmaksi.
— "Puutarhaan?" sanoi Lörincz herra. "Siellä on pimeä nyt ja paljon likaa".
— "Minä istun jollekin penkille".
— "No, siitä tulee kaunis kävely".
— "Ehkä päänkivistykseni katoo".
He antoivat hänen mennä. Tehköön hän siis kävelymatkan.
Toinen akkuna tupakka-huoneessa antoi juuri puutarhaan päin ja ihan akkunan edessä seisoi iso päärynäpuu; Lörincz herra istui aivan vastapäätä tätä akkunaa.