— "Vaiti, sinä häijy!" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui järkähtämättömällä tyvenyydellä:
— "Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua, älkäämme sentähden kammoksuko tomua". Ja vahvistaaksensa kultaista lausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä kolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.
Rouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei puhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia; se oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi milloin toinen, milloin toinen.
— "Hja — ja…"
Johon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:
— "Haj — haj…"
Károly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään; Erzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja kirjoitti siihen puustaveja sormellaan.
Että me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei tee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä, ja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen käytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin tätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs Erzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.
Että Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: "tahdotteko jotakin?" sitä ei ole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.
Mutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen
Ala-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.