— "Olenko kaunis?"
— "Oi, taivaallinen!" huusi runoilija ja lankesi taas innostuneena
Julian jalkoihin.
Samassa hetkessä astui Nánásy setä sisään, ilmoittaen että pappi oli tullut vihkimistä toimittamaan.
Julia kaatoi muutamia tipauksia essbouquétä nenäliinaansa ja astui ulos saliin, nojautuen Nánásy sedän käsivartta vastaan, joka menuetti-askelilla käydä tepsutteli kauniin holholaisensa rinnalla.
Vieraat riensivät tavan mukaan viehättävää morsianta tervehtimään; herra pastori astui, käsiään hieroen, hänen eteensä ja kysyi virallisella hymyllä kunnioitetun ylkämiehen nimeä.
Julia heitti voitonriemullisen silmäyksen ympärillä seisoviin miehiin, jonka huomattuansa Kálmán syöksähti edessään seisovien ihmisten varvasten ylitse, raivataksensa itselleen tietä kauniin morsiamen luokse. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt perille, oli Julia jo tarttunut — Sándor orpanamme käteen, ja esitteli hänet papille.
— "Tässä on ylkämieheni, jalo herra Sándor Gulyási".
Kálmán hoiperteli säikähtyneenä seinää vastaan ja kadotti niin kaiken mielenmalttinsa, että hän ensin kompastui kolmen tuolin ylitse, istahti sitte erään lihavan rouvan syliin ja, siitäkin pois karkoitettuna, aukasi ison kaapin oven, mennäksensä sen lävitse ulos huoneesta; kun hän vihdoin oli päässyt ulos pihalle, puhutteli hän vastaansa tulevaa lapsentyttöä rouva tädikseen ja pyysi häntä antamaan itselleen lasin vettä, sillä hänen oli vilu.
Vielä suurempaan hämmästykseen joutui muuan toinen ylkämies. Kun Julia vei hänet papin eteen, katsoa töllisteli hän vaan, kuin paistettu kala, ihan kuin olisi luullut kuoleman-tuomion päänsä ylitse luettavan. Asia oli jo aikaa sitte suoritettu vanhusten välillä, ja Sándor'ille sitä ennakolta ilmoittaa oli katsottu tarpeettomaksi; Julia oli liiaksi vakuutettu ihanuutensa voitosta, jotta hän olisi epäillyt tämän uhkayrityksen onnistumisesta.
Sándor antoi siis asettaa itsensä vihkipöydän eteen, niinkuin pyhä uhrikaritsa, ja kun pappi häneltä kysyi: "rakastatko tätä kunnian-arvoisaa naista, jonka kädestä kiinni pidät?" unhotti hän siihen vastata ja tuijotti vaan herra pastoriin, kunnes hänen isänsä huusi: "rakastat kuin rakastatkin, kuinka et häntä rakastaisi, tietysti häntä rakastat". Tästä Sándor palasi järkeensä ja kertoi sitte kauniisti vihkisanat. Emme kuitenkaan voi kieltää, että hänen hampaansa silloin vähäisen kalisivat.