Molemmat herrat purskahtivat nauruun.
"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.
"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään, "voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".
Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.
"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni 163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".
"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että — — —"
"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne ovat".
"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti
Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.
"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen. Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan, vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi, herrani, vaan toisin ei käy laatuun — te syötte meidän kanssamme tai rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään casus belli. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"
Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.