"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".
Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä aamusin.
"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi, kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen. Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin. Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi. Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa! veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".
Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän rappusilta aivan lyhyesti:
"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".
Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin. Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki olivat liikana.
Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan, kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.
"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia rahoja?"
"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille. Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle. Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette sananlaskun: ruokarahat — hätärahat — kunniarahat. — Ensimmäiset eli ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon teille sanoa, herrani".
Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja sanoi: "tämä on vaimoni huone".