"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".
"Entäs sitten?"
"Mitä olette tehnyt?"
"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".
"Mitä nyt taas lörpötätte?"
"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät, emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".
"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"
"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".
"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes oikeuden-käynti on päättynyt — ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä isänne on mahtava herra — mistä aiotte elää?"
"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".