Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.
Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.
Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen, sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan kanssa viheriöivän luonnon helmaan! —
Siellä hän oli käynyt mielettömäksi.
Vaan ei löydy rohtoja tätä tautia vastaan pääkaupungin seitsemässä aptekissa.
Eräänä aamupäivänä, kun lääkäriä odotettiin, näki Ilonka alhaalla kadulla erään talonpoikais-naisen pienen pojan kanssa. Nainen kantoi suurta vaatemyttyä selässään.
"Katso äiti", sanoi Ilonka, "jos en tietäisi että Böschke ja pikku veli ovat siellä kotona, niin sanoisin: katso tuossa he ovat".
"Kuinka sinä niin arvelet", sanoi rouva Bilágoschi, "eiväthän nuo ole heidän näköisiä".
Talonpoikaisnainen seisahtui ulkopuolelle sitä ravintolaa, jossa Bilágoschi asui, ja teki kysymyksiä. Muutama hetki sen jälkeen aukeni ovi ja he astuivat sisään.
Nyt he kohta tunnettiin. Päivettyneitä, pölyisiä kiireestä kantapäähän olivat molemmat, sekä Böschke että tuo kuuromykkä lapsi.