"Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut?" huusi rouva sill'aikaa kuin Ilonka riensi syliinsä sulkemaan pienen veljensä. Lapsi vaipui uupuneena ja itkien hänen syliinsä.
"Mitäkö on tapahtunut, mitäkö on hätänä?" kertoi Böschke laskien suuren myttynsä lähimmälle pöydälle, niinkuin se olisi ollut sopivin paikka. "No kyllä minä kerron kaikki järjestyksessä niinkuin se tapahtui. Mutta jos saan luvan, niin nyt käyn istumaan, sillä me olemme kävelleet tänne ja minä olen kantanut pikku herraa käsivarrellani kun hän oli väsynyt".
Näin sanoen kävi hän istumaan ja, vedettyänsä jalkaan kengät, joita hän tähän asti oli kädessään pitänyt, jaksoi hän ruveta kertomaan asiat alusta asti.
"Niin, neljä päivää armollisen herrasväen lähdettyä tulee vaunut ajaen sekä vaunuissa punatukkainen viskaali ja laamauni. Paitsi niitä kirjuri ja heitukka, Päästyänsä sisään nämä herrat eivät tehneet mitään kysymyksiä eivätkä odottaneet semmoisia, käskivät vaan kirjurin istumaan. Tämä rupesi kirjoittamaan montako peiliä huoneessa oli, montako tuolia, montako piironkia! 'Hm', ajattelin minä, 'mitähän tästä tullee?' Sitten kysyivät minulta oliko minulla piirongin avaimet. Minä myönsin, sillä minkätähden valehtelisin? Sitten piti minun jättää ne heille, sanoivat, mutta minä vastasin: enpä anna, en itse perkeleellekään! No se oli yhdentekevää. He sytyttivät kynttilää, ottivat esille lakkaa ja rupesivat lakkaamaan pieniä papereja lukonläpien eteen. 'Kuulkaa herrat, tuota en suvaitse, että tuolla lailla lakkaatte huonekalujamme. Täällä on kaikki uskottu minun huostaani, enkä minä salli mitään koskettaman isännän poissa ollessa'. Nain sanoin minä. Silloin huusi punatukkanen viskaali: 'miksi ei hän ole kotona? Juuri sentähden kirjoitamme kapineet, että hän on karannut perheensä kanssa'."
"Karannut!" huudahti rouva Bilágoschi ja peitti häpeästä hehkuvat kasvonsa. "Mekö olisimme karanneet!"
"No, no, älkää olko millännekään; minä hankin teille paikalla hyvitystä. 'Jos te rohkenette sanoa että isäntäni on karannut, niin saatte itse karata tavallista pikemmin, sama se, josko oven tai ikkunan kautta!' Punatukka käski minun olla vaiti, muuten saisin korvapuustin. 'Koettakaa vaan', sanoin minä, 'mutta samassa te, hyvä herra, menetätte puolet punasesta parrastanne'. Toinen herra kuiskasi hänelle jotakin latinaksi, arvattavasti häntä rauhoittaaksensa. Hän kääntyi sitten minun puoleeni, luullen minua niin tyhmäksi, että uskoisin kaikki mitä hän sanoi. 'Kuules, sisar, tilan-omistaja tahtoo vuokraa talostansa ja me olemme tänne lähetetyt ottamaan takavarikkoon irtaimen omaisuuden. Me emme vie täältä mitään, me kirjoitamme vaan luettelon kaikesta, ett'ei kukaan muu sitä tekisi. Sentähden on parasta, että sinä annat avaimet, muuten minun täytyy avata lukot väkivallalla'. Noin hän saarnasi kunnes sai minut avaamaan lukon toisen perästä. Sitten vetivät esille kaikki mitä löytyi, vaippoja, hameita, pöytäliinoja, serviettejä, ja kirjuri pani kirjaan jok'ainoan kapineen. Minä katselin. Mutta kun kajosivat neidin vaatteisin, sanoin minä heille: 'älkää koskeko sitä, se on neidin'. He nauroivat minulle ja rupesivat niitäkin esille repimään, niinkuin kaikkea muutakin. Se oli synti ja häpeä! Veri nousi kasvoihini nähdessäni ett'ei tuommoiset vieraat herrat hävenneet nyppiä esille siveän neitosen valkoisia liinavaatteita ja lukea niitä kappaleittain. Mutta kun tarttuivat kauniisin kudottuihin kauluksiin, niin en voinut enää malttaa mieltäni. 'Mutta kuulkaa, hyvät herrat, tuota ette ota luetteloon muun joukkoon. Neiti on ne omakätisesti kutonut; hän ei käytä muita koristuksia kuin näitä hienoja kutimia, suurin hävyttömyys olisi näitä ryöstää kun eivät ole isännän, vaan neidin'. Kirjuri käski minun olla 'haukkumatta'. Se oli törkeätä, mutta minä rauhoituin enkä tokaissut mitään törkeätä vastaukseksi, en sanaakaan, otin vaan läkkitolpon ja kaasin sen sisällyksen sille paperille, johon hän kirjoitti, ja maalailin sitä sitten kämmeneltäni. Nyt yritti hän lyömään minua, mutta minä hieroin hänen naamaansakin samalla kämmenellä, jott'ei erittäin kauniilta näyttänyt".
"Mutta teithän sinä suuren tyhmyyden", sanoi Ilonka kummastellen.
"Niin itselleni kyllä, vaan vähätpä siitä! Nyt tulee paras juttu. Lakimies joutui raivoon ja huusi pandurillensa, että toisi käsipuut minua varten ja vangitsisi minut. Mutta minä en ollut ikävissäni tästä, vaan huusin ulos ikkunasta: 'Marcz, Pischta, Fautschi, tulkaa sisään seipäillä ja kirveiltä varustettuina. On ryövärejä talossa! Apua, apua!' Teidän olisi pitänyt nähdä kuinka nyt lähteä tassuttivat ulos takaoven kautta. Pelästyksissään panduri jätti kivärinsäkin minun käsihini, kun minä vetäisin hänen kaulaliinansa hieman kireemmälle kuin häntä miellytti. Joka ensimmäiseksi vaunuihin pääsi, hän oli onnellinen. He hävisivät tietämättömiin ikäänkuin ei heitä olisi ollutkaan. Kun yksin jäimme, rupesimme pelkäämään että kuitenkin olimme tehneet jotakin hullunkurista. Arvattavasti nuo herrat palajaisivat voimakkaampina meidät rautoihin panemaan ja viemään meidät pois. Vaan minä en voi siihen mitään, että sydäntäni särki kun panivat luetteloon neiti Ilonkan koruommellut paidat".
Tuo hyvä sielu ei voinut olla kyyneleitä vuodattamatta näitä sanoja lausuessaan.
"Ja sitten? Mitä sitten tapahtui?" kysyi rouva.