Böschke pyyhki hihallaan silmiänsä ja rupesi taas reippaasti kertomaan.
"Me ymmärsimme ett'ei siellä enää voitu mitään tehdä. Kaikki kalut ottaa tilan-omistaja maksamattoman talonvuokran edestä, eivätkä ne enää ole meidän isäntämme omia; joka ottaa ne haltuunsa, hän kyllä niistä huolta pitää. — Maailma on suuri, jokainen saa hakea siinä soppensa. Me emme jääneet taloon yöksi, minä otin ensimmäisen lakanan, mikä käsiini sattui, sain tämän mytyn kokoon, heitin sen selkääni, otin pojan käsivarrelleni ja menin ulos avaraan maailmaan, ja nyt me olemme täällä".
"Onneton", huusi Ilonka säikähtyneenä. "Etkö tiedä että tämä on varkaus? Sinä olet varastanut meille, mitä on takavarikkoon otettu".
"Älkää olko millännekään, neitiseni, minä tunnen tuota paremmin. Kolmen herrasväen luona, joita olen palvellut, on ryöstö tapahtunut, ja he ovat talosta pois joutuneet, sen jälkeen kuin minä arolle tulin, sillä siellä on mahdotoin toimeen tulla. Silloin olen nähnyt ett'ei saa koskea herran eikä rouvan eikä talonväen vaatteita. Sitä laki ei salli, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin parahin lakimies. Sentähden maalasin tuon ahneen kirjurin kasvot, koska hän otti mitä ei hänelle kuulunut. Olkaa hyvä ja olkaa huoleti minun puolestani; Böschke kyllä vastaa tyhmyyksiin. Minä otin ainoastaan mitä eivät saa ryöstää isännältäni, ja sitten tämän rakkaan pienen aarteen".
Näin sanoen meni hän pienen mykän pojan luo, joka uupuneena oli vaipunut äitinsä syliin, ja polvistuen pojan eteen suuteli hän suutelemistansa hänen käsiänsä, kysyen oliko hän pahasti väsynyt. Ja kuitenkin oli Böschke käsivarrellansa kantanut häntä tänne.
Rouva Bilágoschin suru ilmauntui nyt haikealla tavalla. Hän painoi mykkää lasta sydäntänsä vasten ja itkeä nyyhkytti.
"Me olemme kerjäläisiä, lapseni, kerjäläisiä, kodistamme karkoitetut!"
Tuo rouva parka ei voinut enää hillitä murhettansa. Ilonka ei itkenyt äidin kanssa. Hän pusersi huulensa yhteen, tarkasti ainoastaan ympärillä olevia, ikäänkuin laivan perämies myrskyssä.
Sill'aikaa kuin rouva Bilágoschi itkeä nyyhkytti, istui perheen-isä nojatuolissa eikä näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän mitään siitä, mitä tapahtui ja puhuttiin. Taikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki ja oli tuskissaan siitä, vaan hänen sielunsa ei hallinnut hermoja eikä voinut ilmoittaa mitä tunsi. Tylsästi tuijotti hän eteensä ilmaan.
Ilonka viittasi palvelijalle, että hän tahtoi olla yksinänsä. Böschke ymmärsi viittauksen.