"Minä en mene ulos, neiti, tahdon jäädä luoksenne kurjuuteen. Sanokaa minusta mitä tahdotte. Ehkä minäkin voin antaa jonkun hyvän neuvon. Ette saa lähettää minua pois, antakaa minunkin kuulua teihin".
Ilonka nyykäytti äänetönnä päätänsä, pusertaen uskollisen palvelijan karheaa kättä, ja meni sitten äitinsä luo ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.
"Älä itke, äiti, vaan rauhoitu! Emme saa joutua epätoivoon. Katsele isää ja tätä pientä mykkää lasta. Jumala on uskonut ne meille, meidän täytyy pitää huolta heistä, jotka eivät voi itsestään huolta pitää. Mutta voidaksemme sitä tehdä, täytyy meidän olla voimakkaat".
"Olemmehan hukassa! Koko omaisuutemme on hukassa, kaikki toiveemme ovat rauenneet. Jumala on ryöstänyt meiltä kaikki".
"Älä sano niin, äiti. Juuri mitä Jumala on meille antanut, on meillä vielä jälellä".
"Mitä?"
"Voima ja halu rehelliseen työhön".
"Mitä tarkoitat?"
"Juuri sitä minäkin ai'on sanoa!" keskeytti Böschke; "neiti osaa tehdä hienoa kutoma- ja neulomis-työtä ja siitä kaiketi maksetaan hyvästi tässä rikkaassa kaupungissa. Minä voin ruveta pesijäksi. Jäätä myöten kulkekaamme".
"Tiedänpä parempaakin ja tuottavampaa tointa!" sanoi Ilonka, hiipien lempeästi äidin luo. "Monta vuotta olen saanut opetusta kaikenlaisissa aineissa. Osaan Ranskan ja Englannin kielet. Tässä suuressa kaupungissa moni elää kieli-opetuksesta. Se opettaja, joka minua opetti, ansaitsi jotensakin paljon, jotta tuli toimeen perheineen".