Mennessään ylös Lemming'in luo, kertoakseen hänelle, mitä oivallisia ominaisuuksia oli huomannut hänen hevosessaan — ihmiset, jotka eivät ennen ole omistaneet ratsuhevosta, kuulevat mielellään että heidän tuhannen markan hintaisella hevosellaan on etuja 5,000 markan edestä — silloin oli Malvina jo kotona.
Syötiin juuri aamiaista; kolmas sija oli tyhjänä Elemér'iä varten.
"Kylläpä te olette kaunis kavaljeri", huusi Lemming hänelle vastaan.
"Missä erositte rouvastani?"
Elemér silmäili ensin Lemming'iä, sitten Malvinaa, ja hän pääsi kohta asioista selville. Hän arveli: ystävä Lemming aikoo käyttää minua ja hevosta tiedustaaksensa, huvitteleeko hänen rouvansa todellakin ratsastamisella kaupungin puiston käytävillä; mutta emme ole niinkään hevosia me kaksi. — Kohta hänen hämmästynyt katseensa muuttui hymyksi ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä olet pettänyt minua, emintimäni. Ja minäpä aioin uskottaa pappa Lemming'ille täällä kotona, ett'emme olleet tavanneet toinen toistamme!"
"Ahaa, viekas petturi!" sanoi herra Lemming hymyillen. "Sopiiko todellakin noin jättää daaminsa ja lentää ensimmäisen syreni-värisen hameen jälkeen?"
"Älkää väärinkäyttäkö tietoanne heikkoudestani".
"Ahaa! te olette siisti hulivili! Te voitte unohtaa kohteliaisuudenkin vaatimukset, kun hulluus teidät valloittaa. Onnellinen nuoruus! Minäkin olin semmoinen nuoruudessani. Mutta Malvinan sijassa en koskaan lähtisi ulos enää teidän seurassanne. Voisihan teidän mieleenne juolahtaa hypähtää alas hevosen selästä ja antaen suitset daamillenne sanoa: odottakaa rouvani, niin kauan kuin minä ajelen metsävuohta".
Elemér nauroi itse enimmin Lemming'in sukkeluudelle. Malvina oli siinä avullisna.
Atrian aikana sai Elemér kuulla vielä enemmän turhasta ratsastamisesta.