Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi, kohteliaisuuksia lausuen.
Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.
"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa. Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se tulee rauhallinen".
"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".
Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.
Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.
Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän avaimen taskustaan.
Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta vailla.
Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän luottaa omaan paikkaansa.
Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä — vaan ei kirjeittensä eikä rahojensa vuoksi.