Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä, vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.
Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne hän jättää rauhaan.
Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen rahan-opillinen kokoelma — paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.
Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle, voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.
Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä kassakaapin avainta — sillä ei ole kiirettä — vaan hän ottaa sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.
Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.
Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin, että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.
Toisen avaimen piti kirjuri itse.
Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat häärivät salaisissa kammioissaan.
Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi lukemistaan.