Vaan sitä ei tahdottu uskoa, ei ainakaan korkeissa piireissä.
"Lörpötyksiä! Ei vielä ole nähty kenenkään ihmisen Unkarissa nälkään kuolevan".
Silloin tapahtui, että sitäkin saatiin nähdä.
Joka sai nähdä tämän, hän ei ollut mikään kapinallinen roisto, joka mielellään puhui pahaa vallanpitäjistä, vaan eräs jumalallinen luostarin-esimies, joka sävyisimmässä valtion äänenkannattajassa kirjoitti sen uutisen, että Szolnakassa eräs perheen-isä oli nälkään kuollut. Kolme päivää sen jälkeen sama hurskas isä kirjoitti, että kolme ihmistä taas oli joutunut nälän uhriksi, nimittäin eräs äiti, joka aina oli antanut kokoon kerjätyt palaset lapsillensa ja itse nälkään kuollut; ahkera työmies, joka häpesi kerjäämistä ja sen tähden kuusi päivää nälkää kärsittyänsä seitsemäntenä kuoli; vielä toinenkin perheen-isä työväen luokasta, jolla ei enää ollut leipää antaa lapsillensa ja hirtti itsensä päästäksensä näkemästä pienokaisten kärsimyksiä. Kansa jo näkee, ett'ei ole enää mitään saatavaa keneltäkään; se ei vaikeroi eikä nurise, kuolee vaan ovien eteen tai hoipertelee pitkin katuja tai vaeltaa joukoissa sielunpaimenten luo saamaan pyhää sakramenttia ja kulkee sitten kaduilla kuolon virsiä laulaen!
Tämän mielialan painon alle hallitusmiehet viimein joutuivat, ja sen johdosta Ferdinand Harter sai käskyn antaa ankarasti tarkastella näitä seikkoja. Tämän tarkastuksen päätöksenä oli, että hallituksen käskystä maasta-kaivetut ja tarkastetut ruumiit kyllä osoittivat, että vainajat olivat monta päivää olleet ruokaa vailla, mutta ettei ne sentähden nälkään kuolleet, vaan lääketieteellisen lausunnon mukaan "yleisestä heikkoudesta".
Kiertokirje lähetettiin heti pitäjän-kirjureille, että jos joku heistä virkakertomuksissaan uskaltaisi sanoa, että ihmisiä oli nälkään kuollut heidän pitäjissään, niin hän eroitettaisiin virastansa ja joutuisi vankeuteen. Sanomalehtien toimittajille annettiin niinikään tiedoksi, että se, joka lehdessään mainitsisi kuolemantapausta nälän kautta, voi olla varma siitä, että hallitus hänelle syöttäisi vankeuden leipää.
Huhu kaikenlaisista kauhistuksista herätti kuitenkin yleisen mielipiteen unestaan. "Auta itseäsi!" oli tunnussana.
Meidän ei tarvitse runoilla. Menneet päivät puhuvat itse puolestansa. Jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä, missä vielä eli onnellisia ihmisiä, kuului herätyshuuto: jakakaamme leipämme niiden kanssa, jotka kärsivät nälkää ja vilua ja ovat epätoivon vallassa.
Taivaan kerubit saivat työtä kirjoittaessaan Jumalan kultaiseen kirjaan ne nimet ja päivät, jotka sädeloisteellansa valaisevat näitä surun aikoja: magnatista alkaen, joka lähetti nälkää-kärsiville jauhoja ja jyviä tuhansia mittoja, joka antoi koko vuosipalkkansa, 50 guldenia; vallasnaisen suloisesta suudelmasta, joka lunastettiin tuhansilla, köyhään talonpoikaispiikaan asti, joka kädenpuserruksella jätti batsarin esimiehelle ainoan kahdenkymmenen kreuzerinsä, jota oli muistorahana säästänyt.
Herroja ja naisia juoksi edes takaisin kaupungin katuloilla kerjäten almuja köyhille maamiehille; ylioppilaat ja kisällit kokosivat groscheninsa. Oppineet miehet, totiset ihmiset, sivistyneet neidit harjoittelivat ja näyttelivät teaterikappaleita, lauloivat, deklamoitsivat; taikka toimeenpanivat tanssiaisia, ja, niinkuin italialainen tanssii, kun taranteli on häntä pistänyt, kunnes on tanssinut pois myrkyn voiman, niin mekin tanssimme, kunnes saimme rahat kokoon.