"Vahinko! se oli uljas poika. Tutustuin hänen kanssansa; hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon päällikkö ja jonkinmoinen unkarilainen aatelismies; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Harter, ja lisäksi joku pakanallinen etunimi. Hän oli peijakkaan uljas sotilas ja guerilla-joukkojen kammo. Hän ei antanut heille rauhaa yöllä eikä päivällä. Yksi kuutta vastaan hän taisteli. Kenrali varmaan tulee häntä suuresti kaipaamaan".
Haavoitetun pään-aluksen vieressä istui vanha ratsumies polttamassa piippuansa. Tämä luultavasti oli joku rehellinen talollinen, jolta etelävaltioiden armeija oli polttanut talon ja kodin ja joka sitten oli ruvennut sotamieheksi.
"Niin todellakin uljas poika se oli", mörisi vanhus itsekseen sill'aikaa kuin lääkärit haavaa tarkastelivat. "Hän pani meidät tekemään semmoisen hyökkäyksen soiden kautta, että luulin meidän jäävän sinne niin monta kuin olimme. Mutta hän käski meidän ratsastaa suoraan vihollisen vallitusta vastaan. En ole vielä nähnyt niin hullunkurista temppua. Mutta se onnistui; me hiivimme vallitukseen ja naulitsimme kanunat umpeen. Kuinka se kävi, siitä en ole vieläkään oikein selvillä, kumma vaan, että pääsimme eheinä sieltä, mutta tämä nuori mies sai kuulansa".
Mutta tästäpä hän arvattavasti onkin saanut kyllänsä.
Koetuksesta haavoitettu heräsi.
Hän hymyili herätessään.
"Good morrow, sir!"
"Good morrow" (oli jo ilta). "Mitenkä jaksatte?"
"Ai'oin juuri kysyä teiltä, kuinka jaksan".
"Hiljaa, sir!"