"Armollinen rouva, minä tunnen sitä, sillä minä kannan tätä erämaata jo sydämessäni. Erämaata, josta ei voi mitään kukkasta poimia eikä löydä varjoa, missä levätä voi; keskeltä tätä erämaata istun yksinäni enkä koskaan näe taivaan rantaa. Olen jo vanha tyttö; tunnen rypyt kasvoissani vaikk'en näe niitä peilissäni; ja kun ei tämä sisällinen tila katkeroita mieltäni, niin vielä vähemmän ulkonaiset seikat sitä katkeroittavat".
Rouva Lemming luki tytön sydämestä niinkuin avatusta kirjasta. — Hän päästi hänet kotiin.
Kotona oli Ilonka taas sangen iloisella tuulella, ja kun pääsemätön kosija tuli, ei hän vastaanottanut sitä tavallista kylmemmin. — Me tiedämme, että tämä kylmyys ei masentanut herra Béltekyä. Jos ei Elemér Harter'in testamentti olisi joutunut hänen käsiinsä, eivät Ilonkan ihanat silmät ensinkään olis häntä huolestuttaneet.
Kun nuori tyttö yöllä oli yksinänsä unettomalla vuoteellansa, pääsi hänen sydämensä tuska ilmi. Kun hän ei voinut rakastaa, täytyi hänen vihata tuota nuorukaista, jota niin usein näki unissansa, jota hän valveellansa niin usein oli paennut, joka aina oli hänen luonansa, jota ei hän koskaan voinut unhottaa ja jolle hän ei koskaan voinut anteeksi antaa. Hän ei ollut hänen edessään imarrellut, vaan törkeästi häntä loukannut rohkeutensa kautta. Hän oli loukannut häntä silloin kun olisi pitänyt kunnioittaa hänen köyhyyttänsä, ellei hänen neitsyellisyyttänsä — hänen poskiansa ei hän koskaan ollut suudelmalla saastuttanut ja hänen käsiänsä olisi hänen pitänyt kyyneleillänsä pyhittää.
Mutta entäs jos tuon kurjan pojan rohkeus oli viattomampi kuin toisen jalomielisyys? Hän rakasti tuota poikaa, hän oli mieletön.
Mutta hän tulikin rangaistuksi siitä, niinkuin ei mikään mies ennen häntä. Tyttö oli häntä lyönyt, voittanut erään rouvan läsnä-ollessa. Hän taisi varsin hyvin sanoa, että se oli hänen kuolemakseen; sillä se oli hänen kuolemansa. Hän oli sen ansainnut. Jos vaan sanoma nyt tulisi hänen kuolemastansa! Jos Ilonkalle sanottaisiin, että Elemér oli haudattu, silloin Ilonka voisi surra sydämensä syvyydestä — silloin voisi Ilonka päästää hänet huoneesensa — antaa kuolleen sielun levätä hänen neitsyellisellä vuoteellansa — hänen, jota hän nyt vihaa, vihaa niin, että sydäntä särkee.
Kun hän on kuollut, tulee hän hyväksi ja sävyisäksi eikä lentele ympäri. Päivällä ei häntä tarvitse pelätä ja illalla hän jää kotiin; hän tottelee lemmittynsä sanoja: "ole hyvä, ole semmoinen kuin minä soisin, viaton, lempeä ja jalo; älä lemmi ketään paitsi minua! Silloin tulemme vanhoiksi yhdessä ja kuolemme samassa hetkessä ja silloin sinä vasta saat oikein kuolla. Vaan siksi saat vielä kauan elää tässä minun sydämessäni — — ".
Vähän aikaa piirittäjät työskentelivät niin, ett'ei voitu mitään huomata valmistuksista. Tehtiin ruuti-suoni linnoituksen alle, valloittaakseen hämmästyneen linnaväen ruudin räjähtäessä.
Rouva Lemming ei ollut moneen päivään puhunut siitä asiasta Ilonkalle.
Kerran opetustunnin jälkeen sanoi hän äkkiä:
"Oletteko kuulleet, että Elemér on kuollut?"