"Minä en usko hänen kuolleen".
"No, malttakaa! Tuossa on sanomalehti, jossa laveasti kerrotaan, missä ja koska hän kaatui ja kuka häntä hoiti. Joku, joka oli läsnä hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, on allekirjoittanut kirjeen. Lukekaa itse!"
Ilonka luki kirjoituksen ja sanoi sitten:
"Minä tiedän, että tämä herra kerran ennen oli meren pohjassa, että hänen reqviem'insä jo oli veisattu ja että hän kuitenkin tuli päivän valoon jälleen. Kyllä hän palajaa tälläkin kertaa".
Rouva Lemming heitti suuttuneena pois sanomalehden. Häntä harmitti, ett'ei hän voinut masentaa tämän lapsen lujuutta.
"No, näpykkäni, muistakaa nyt, että jo yhden miehen kuolema omaatuntoanne painaa — älkää nyt unohtako sitä".
Ilonka riensi kotia.
Hän ei tahtonut ajatellakaan, mitä oli kuullut ennen kuin oli kotia päässyt. Vasta kun oli omassa pienessä kamarissaan, joka oli puutarhan puolella ja jossa hänen oli tapana lukea, siellä kun ei kukaan häntä nähnyt eikä kuullut, aikoi hän, pää pöytään kallistuneena, ottaa esiin tuon ajatuksen ja antaa sen täyttää koko sielunsa. — Kotia tullessaan ei hän nähnyt äitiänsä — hän oli nais-yhdistyksessä. Jos nyt tahtoi itkeä, voi hän sitä tehdä sydämensä syvyydestä. — Riisuttuansa hatun ja vaipan laskeutui hän polvilleen, painoi pään käsiinsä pienen pöydän edessä ja rupesi miettimään alusta loppuun, mitä oli lukenut. Ajateltuansa sitä kauan aikaa, hän hypähti ja nauroi itsellensä.
"Se ei ole totta! Sydämeni ei tiedä siitä mitään! Hänkö olisi ollut niin kauan kuollut eikä sydämeni olisi siitä mitään tietänyt!"
Hänen sydämensä ei vielä uskonut sitä todeksi.