"Vai ettekö ymmärrä, neitini?" sanoi Malvina murhaavalla silmäyksellä, ja hänen hampaansa kalisivat ikäänkuin suonenvedossa. "No, teidän pitää oppia sitä ymmärtämään. — Sinä rakastat miestä, jota ei saa rakastaa — jota minä rakastan".
Ilonka aivan ällistyi näistä sanoista. Hänen hermonsa kävivät kuin halvautuneiksi neitsyellisen häveliäisyyden kauhistuksesta. Pahasti punastuen kääntyi hän pois tuosta julman-ihanasta olennosta, joka hänen edessänsä seisoi, ja hän laski kätensä rinnalleen ikäänkuin olisi siten tahtonut suojella sydäntänsä sanoilta, jotka eivät kuitenkaan siinä koskaan mitään kaikua herättäisi.
"Armollinen rouva!" sanoi hän pidätetyllä äänellä, "tämmöistä ei teidän pitäisi olla sallittu lausua, nainut kun olette, eikä ole minun nuoren tytön sovelias sitä kuunnella".
"En tarvitse sinun opetuksiasi! Tulen perkeleeksi jos tahdon; ja jos sinä tahdot olla enkeli, niin saat minussa vielä pahemman vihollisen. Mutta tosi on — sinä olet nainen niinkuin minä, sinä olet mieletön kuin minä. Ei toinen meistä ole toista parempi. Kaksi mieletöntä on toinen toistansa tavannut — siinä kaikki. Sinä et voi luopua tästä miehestä enkä minäkään — siinä kaikki. Sinä olet valmis uhraamaan kaikki hänen tähtensä — minä samoin — perheen — tulevaisuuden — mukavuuden, hyvän maineen — kaikki. — Hyvä, taistelkaamme hänestä! Kahdelle mielettömälle, kuin olemme, tämä pieni maailma on liian ahdas".
Ilonkan tuli häntä sääli kuullessaan hänen ihanaa puhettansa. Hänen oli tätä vaimoa sääli, niinkuin sairasta, joka väänteleikse tuskissaan. Hän pani kätensä ristiin ja katseli vastustajaansa niinkuin Jumalan enkeli, joka tahtoo pelastaa kirottua syntistä.
"Armollinen rouva, te kärsitte paljon. Jumala varjelkoon teitä tästä intohimosta. Taivas teitä parantakoon. Teidän tuskanne mahtaa olla kauhea. Minä olen puhumatta siitä mitä olette minulle sanoneet ja unohdan sen. Antakaa minun mennä täältä kohta".
"Vai te vielä säälittelettekin ja pilkkaatte minua! Katsokaamme ensin kummanko enemmin tulee sääliä toista. Minä voisin takaa sinut tappaa jos tahtoisin; minä voisin murhata hyvän maineesi; voisin saattaa sinut häpeään kunniattomana jalkavaimona; voisin laasta sinut pois maailmasta, jossa tahdot elää — vaan ei päähäni pistä semmoiseen ryhtyminen. Silmä vasten silmää, jalka vasten jalkaa, rauta vasten rautaa, siten tahdon sinut tappaa. Ota tämä ase! Koska rohkenet häntä rakastaa, niin rohkene myös taistella hänen edestänsä".
Ilonka suuttui.
"Armollinen rouva, ette enää ole silmissäni mieletön, vaan naurettava hupakko. Minä en tappele teidän kanssanne miehestä, niinkuin nuoret ylioppilaat lemmityistään".
Näin sanoen heitti hän floretin Malvinan jalkojen eteen.