"Antakaa minun kohta mennä, rouvani, minulla ei ole mitään oikeutta teitä loukata eikä parantaa. Minun puolestani voitte mennä minne vaan tahdotte. Ette koskaan ole tapaava minua tiellänne. Minä lupaan teille, ett'en koskaan ajattele sitä miestä, jota te voitte ajatella. Minä lupaan unessakin olla näkemättä sitä, josta te uneksitte. Antakaa minun mennä täältä niin kauas, ett'ette koskaan saa kuulla minusta puhuttavan. Minä jätän tämän maan, etsin itselleni uuden kodin ja muutan nimeni. Olen kieltävä olevani unkaritar".
"Oh naurettavaa viattomuutta", pilkkasi toinen. "Teidän on niin kiire jättää tämä maa, tämä kaupunki sentähden, että tiedätte hänen jättäneen maan ja kaupungin. Tahdot siis rientää hänen jälkeensä vai kuinka? Tahdot etsiä häntä siellä, missä ei kukaan sinua tunne? — Kunniaton!"
Ilonkaa värisyttivät nämä sanat.
"Teidän armonne, tämän sanan jälkeen emme enää voi toinen toisellemme puhua; päästäkää minut".
Mutta Malvina asettui oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Oh, sinä olet turhaan juokseva hänen jälkeensä — turhaan häntä houkutteleva! Sinä et petä häntä, vaan hän on sinua pettävä. Älä luulekaan, että otetaan ketään vaimoksi hänen kauniin naamansa tähden. Hän on huvitteleva kanssasi, ylenkatsova ja naurava sinua".
Ilonka kävi kärsimättömäksi.
"Älkää asettuko tielleni, rouvani, se on liikaa, aivan liikaa törkeyttä!" — — —
Hän meni nopeasti ovelle päin, sysäsi paljaalla kädellään Malvinan floretin pois edestään, tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet pois tieltä kuin lapsen. Vaikka hänen käsivartensa olisivat olleet teräksestä, olisi hän tällä hetkellä voinut ne musertaa. Avain oli nyt hänen vallassaan ja hän aukasi oven. Malvina tarttui turhassa raivossaan olkapäästä Ilonkan vaatteisin.
"Repikää ne rikki, jos mielenne tekee".