"Tahdon nähdä vehnät, joista tämä leipä on leivottu".
Ja näin sanoen piti hän Konyecz'in nenän alla patruni-laukusta otettua leipäpalasta.
Nähdessään sen muuttui herra Konyecz'in naama ainakin neljä kertaa, milloin hän irvisteli, milloin vaaleni, viimein luuli hän pääsevänsä pulasta aika hävyttömyydellä: "eikö tämä leipä ole hyvää? Mikä sitä vaivaa? Se on vielä aivan uutta, siis äsken leivottua ja parasta vehnää, kunniani kautta! Jos sotamiehet sodassa aina saisivat semmoista leipää, ei olisi hätää! Todellakin, leipä on oivallista, herra ratsumestari!"
Föhnwald liikutti leipäpalasta, joka oli hänen kädessään, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli heittää sillä kiittäjää vasten naamaa. Konyecz siirtyikin hiukan taaksepäin, vaan Föhnwald tyytyi siihen, että katkaisi kiitos-virren, sanoen: "Tämä leipä on liian huonoa koirillekin. Tahdon nähdä vehnät, joista se on leivottu. Missä on makasinin avain?"
Ainoastaan hävytön vastustaminen taisi nyt enään, jos mikään, pelastaa herra Konyecz'in: "Sitä en ole velvollinen antamaan teille", hän huusi nousten varpailleen; "jos teillä on jotakin minua vastaan, niin valittakaa minusta muona-ylitarkastusvirastossa. Te ette ole esimieheni ettekä tarkastajani. Teidän tulee komentaa sotamiehiänne, vaan ei minua".
Ja Föhnwald komensikin sotamiehiänsä.
"Lyökää tuo ihminen kuoliaaksi ja ottakaa häneltä avaimet".
Käskyä toteltiin paikalla. Konyecz viinipäissään joutui raivoon ja teki vastarintaa. Se tuotti hänelle sen edun, että häntä laahattiin ja sidottiin.
Näin väkivallalla otetulla avaimella avasi Föhnwald makasinin oven. Kauhistuen kääntyi hän takaisin. Hän toi kourallisen vehniä, joita oli ottanut yhdestä säkistä, ja piti sitä komisariuksen silmien edessä.
"Millä lailla puolustatte te tätä?"