Kirje oli rouva von Lemmingiltä.
Sama kirje, jonka kaupunginmies oli vastaukseksi tuonut eilen illalla.
Andjaldy luki seuraavaa:
Rakas ystävä!
Minä suostun rauhan ehtoihin. Se on parasta meille kummallekin. Mutta minäkin puolestani teen kaksi välttämätöntä ehtoa. Toinen on se, että Lemming pelastetaan; häpeä olisi jättää hänet onnettomuuteen. Toinen on se, että teette poikanne kanssa sovinnon. Minä en voisi astua yli sen talon kynnyksen, josta perheen ainoa poika on karkoitettu. Nämä ehdot on teidän helppo täyttää, jos minua rakastatte.
Yksi asia vielä.
Te ette saa uskoa kirjurillenne keskinäistä sopimustamme; keskustelkaamme asiasta kirjallisesti. Soisinpa melkein, että hankkisitte kirjurillenne paikan, esim. Wien'in hovikansliassa; hän on palkittava uskollisesta palveluksestansa. Teidän luo hän ei kuitenkaan voi jäädä kun ette enää ai'o vastaanottaa mitään virkaa.
Varovasti siis!
Malvina.
Andjaldy luki tämän kirjeen, ja hän luki sen uudestaan. Hän luki sen kymmenennen ja sadannen kerran. Oikeastaan ei hän lukenut sitä enää, hän näki sitä jo sielun silmillä, eikä ruumiin, kunnes oli sydämensä seiniin piirtänyt jok'ainoan kirjaimen tarkasti, vapisevalla kädellä, kunnes joka kirjain rupesi itse kertomaan, kertomaan paljon, kertomaan kaikki.
Nyt hän pani kirjeen kokoon, takaisin sen piilopaikkaan, ja astui käsivarret ristissä ikkunan luo odottamaan esimiehensä palaamista. Jos joku häntä näki vastapäätä olevista ikkunoista, se olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, joka oli hyvin ihmisen näköinen, sillä eroituksella vaan, ett'ei vahakuva liikuta silmiänsä.