Ihmis-virta, joka kaduilla pauhasi, veti häntä, tuota tunnotonta, myötänsä. Hän ei tietänyt itsekään, mihin se kaikki vei, mitä tietä hän kulki tai mitä etsi.
Ohitse menevien sanat sattuivat välistä hänen korvaansa. Kaikki puhuivat yleisestä häviöstä, kurjuudesta, karkaamisesta. Muiltakin oli syytä epätoivoon, eikä ainoastaan hänellä.
Ihmis-virta vei hänet kanavan rannalle; siinä hän kuljeksi aikomuksitta, ajatuksitta, tunnotonna. Yhdessä kohden oli suuri väentungos. Toinen kysyi toiselta, mitä oli tapahtunut. Jotkut tiesivät jotain. Erään vanhan kauppiaan kerrottiin juuri hypänneen kanavaan; hän nostettiin sieltä, mutta oli kuollut. Hän oli kadottanut koko omaisuutensa eilispäivän vara-rikkojen kautta.
Ilonka näki neljän työmiehen kantavan ruumista lähimpiin vaunuihin. Hänellä oli pitkä harmaa tukka ja taaksepäin kallistuneesta päästä tippui vettä kadulle. Ällistynyt ihmisjoukko seurasi itsemurhaajan ruumista, saadakseen nähdä, mitä sitten seuraisi. Ilonka jäi yksinänsä seisomaan kanavan partaalle tuohon turmiolliseen paikkaan, mistä itsemurhaaja juuri oli nostettu.
Ja hän ajatteli itsekseen, eiköhän tuo ihminen ollut oikeassa?
Hän nojautui aitaa vasten ja katseli kanavan veteen. Kaasulyhtyjen liekit liehuivat tuulessa ja niiden varjot heiluivat tummalla vedenpinnalla.
Ja tuossa tummassa vesipeilissä tyttö näki epätoivon kaikki kauhistukset: kurjimman kurjuuden kaikille niille, joidenka edestä oli taistellut yli-inhimillistä taistelua; inhoittavan ja kavalan maailman vääryyksineen; niiden kamalat kasvot, jotka vainosivat kauneutta; kovan vuoden, joka ei elättänyt niitä matosiakaan, joille edeltäjät olivat hengen antanet. Ja tytön sydämessä syttyi outo halu tiedustelemaan mitä tuon mustan veden-pinnan alla löytyi. Kenties parempi maailma? Kenties uusi elämä? Kenties tyhjyys? Kahdesti jätti hän tuon paikan, kahdesti hän palasi katsoakseen uudestaan alas mustaan vesi-peiliin, jossa lyhtyjen vapisevat varjot liehuivat kuolleitten märän haudan päällä. Ja hänen otsaansa poltti se ajatus, joka sielussa kyti; hän riisui päästänsä hatun ja ripusti sen aidalle. Kuinka hyvä olisi päästä elämästä!
Silloin joku tarttui hänen käteensä ja outo ääni tervehti häntä hänen nimeltään.
"Hyvää iltaa, neiti Ilonka!"
Säikähtyneenä hän katsoi taaksensa ja näki aivan tuntemattomat kasvot. Oli 40 vuoden ikäinen, parraton mies, jonka kasvoista loisti niin hyvä sydän ja semmoinen hyväntahtoisuus, että Ilonka ehdottomasti ojensi hänelle kättä.