Se tyttö oli mainion kaunis ilmiö. Hänen salakähmäinen ja äkkinäinen ilmestymisensä oli myös hyvin merkillinen. Se lumousvoima, millä hän hallitsi koko sirkuksen taitavinta eläintä, oli selittämätön ja jäi siksi. Ett'ei hän kuulunut näyttelijä-joukkoon, se tiedettiin; mikähän oli tuon tuntemattoman nimi? Ei tirehtörikään voinut sitä sanoa. Ei sitä tietänyt kukaan muu kuin Trésor'in perheen jäsenet, eikä niitä saatu sitä ilmoittamaan. Hänen asuntoansa ei löydetty, hänen huomiotansa ei voitu herättää, hän ei koskaan tarkastanut yleisöä. Hän istui yksin loge'issaan katsellen näytäntöä tai mustaa viuhkaansa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea jotakin siitä.
Paljon hänestä puhuttiin. Missä vaan uskolliset sirkuksessa kävijät kohtasivat toisiansa puhuttiin tuosta viehättävästä, verrattomasta haltijattaresta, jota ei kukaan tuntenut.
Eräänä iltana hänestä oli puhe Café Daum'issa, jossa erään pöydän ympärillä istuvat upserit ja herrat arvostelivat kaupungin kaunottaria.
"Nyt tiedän kuka hän on", sanoi yksi heistä. "Hän on erään sodassa kaatuneen amerikalaisen kenralin tytär; hän ratsasti ennen aina isänsä vieressä pienen ponyn, juuri tuon saman selässä. Sota loppui, isä kuoli, tyttö köyhtyi, hevonen joutui vangiksi. Täällä tapasivat toisiansa jälleen".
Toinen tiesi jotakin toista.
"Hän ei ole tyttö, vaan mies; on niitä, jotka hänessä ovat tunteneet erään Garibaldin vapaaehtoisen. Sen vuoksi ei hän koskaan vastaa kun hänelle puhutaan; ääni ilmaisisi hänen sukupuolensa".
Mutta kolmas oli kaikkein viisain.
"Hän on komediantit niinkuin muutkin. Hän kuuluu seuraan, kaikki on vaan edeltäpäin harjoitettu yleisön pettämiseksi. Arvattavasti on hän jonkun pajazzon lemmikki".
Kuullessaan nämä sanat, nousi pöydän äärestä eräs vaaleaverinen upseri, joka tähän asti ääneti oli juonut lasistaan, ja sanoi: "Minä voin teille ilmoittaa, hyvät herrat, ken tämä neiti oikeastaan on".
Se upseri, joka näin puhui, oli — Föhnwald.