"Minä en ole mitään neuvonut — vaimoni on sen tehnyt".
"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".
Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa — itkien.
Miksi?
Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä. He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.
Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:
"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"
"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua virastasi".
"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle sijalle".
"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen valtiokomisariuksen kutsumusta".