"Olette oikeassa", sanoi nuorukainen, "mutta niitä on, jotka ovat kuolleet ja kuitenkin puhuvat". Näin sanoen veti hän rintataskustaan lompakon ja siitä tuon etelämaiden kukan, jonka oli taittanut puutarhasta Nadasch-arolla. "Tämä kukka on sen kertonut mulle; te tunnette sen, puhuitte sille, ja se on minulle kertonut kaikki. Jalkasin nälissäni ja janoissani kuljin sinne, missä tämä kukkanen kasvoi, kuljin niinkuin pyhiinvaeltaja pyhälle paikalle. Voitteko evätä tämän todistuksen?"
Tyttö loi maahan silmänsä, joidenka kylmät säteet olivat taittuneet, ja hän tunsi, että hänen kylmyytensä voima oli kukistettu. Syvästi huo'aten sanoi hän vaan katkerasti:
"Ja montako vuotta on kulunut siitä kun tämä kukkanen teille puhui?"
Nuorukainen tunsi tämän moitteen koko painon.
"Se on totta; en kiellä, että siitä jo on pitkä aika, puoli ijankaikkkisuus. En voi millään lailla puolustaa sitä, että sanani on jäänyt näin kauan sanomatta. Mutta vielä on aikaa. Hurjuuteni on ajanut mielettömän nuorukaisen tuleen, ja hän on tulesta päässyt miehenä, jonka sana on teon arvoinen ja joka uskaltaa lausua kaikki ajatuksensa. Olen myöhästynyt, sentähden kiirehdin sitä enemmän. Esitelkää minut vanhemmillenne, tahdon jo tänä päivänä pyytää teitä omakseni".
Ilonkan katse kävi oudoksi ja surumieliseksi. Siinä kuvautui hellyyden sulous ja ivan katkeruus.
"Vanhemmilleniko?" hän kertoi; — "nyt kohtako? Tällä hetkelläkö? Hyvä!
Seuratkaa minua".
Ja hän vei Elemér'iä pitkää syrjäkatua myöten.
Ei kumpikaan puhutellut toista, kunnes saapuivat siihen taloon, missä
Bilágoschin perhe asui.
Ilonka avasi oven ja vei Elemér'in pitkän pimeän käytävän kautta asuntoonsa.