Elemér jäi seisomaan siihen paikkaan, missä tyttö häntä puhutteli.
"Kuulkaa minua, neitini, minä en tule askeltakaan lähemmäksi, mutta minä pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Jos olen teitä vainonnut, sen kyllä olen saanut maksaa, sillä olen vainonnut itseäni muistamalla teitä. Muisto loukkauksesta teitä kohtaan on minua ajanut valtameren yli raivoavaan taisteluun vieraitten kansain keskellä; se ajoi minut elämästä kuolemaan eikä sallinut minulle siinäkään lepoa, vaan ajoi taas takaisin elämään. Teidän vihanne alaisena en voi elää enkä kuolla. Pitääkö olla näin ijankaikkisesti?"
"Mitä tahdotte minulta?" kysyi tyttö tyynesti?
"Tahdon kaikki, pyydän teitä vaimokseni!"
Ilonka ei voinut pidättää katkeraa hymyä.
Elemér ymmärsi vastauksen.
"Minä tiedän puhuvani sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan, mutta kuinka voin muuta. Tämä on alku ja loppu sillä, mitä minulla on sanottavaa. Olen etsinyt teitä monta vuotta, sanoakseni teille sen, enkä ole varma siitä, ett'ette katoo kuulematta sanojani. Pyydän teitä vaimokseni, sillä minä rakastan teitä ettekä te minua vihaa!"
"Kuka sen on teille sanonut?"
"Joku, jolle olette uskonut itsenne".
"Sitä ei ole maailmassa", vastasi tyttö ylpeästi.