Ilonka tunsi hänet. Se oli Elemér.
Nyt ei hän enää hakenut ajuria, vaan riensi odottajan ohitse, katsomatta häneen.
Askeleista takanansa hän kuuli, että Elemér seurasi hänen jäljissään.
Nämä askeleet häntä seurasivat toista katua myöten toisen perästä. Ilonka kuuli niitä ja eroitti ne kaikista muista askeleista ja sielussaan sotivat ristiriitaiset ajatukset.
Suuttumus, kainous, pelkäävä rakkaus hänen sydämessään vallitsivat.
Askeleet lähenivät lähenemistään. Hän ei katsellut taaksensa.
Viimein hän tuli eräälle pienelle, ahtaalle kadulle, jota hänen täytyi käydä, päästääkseen kotiin.
Tällä kadulla ei enää kulkenut yhtään elävää olentoa.
Kun poikkesi tälle kadulle kuuli hän askeleet vielä likempänä ja hän katkaisi jalossa epätoivossaan äänettömyyden. Hän kääntyi, meni vainoojaa vastaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja kolkosti.
"Mitä te tahdotte? Miksi minua vainootte? Olette jo kerran karkoittanut minut kodistani; tahdotteko nyt ajaa minut ulos maailmaan?"