Elemér'in korvissa suhisi. Hänessä oli sama tunne kuin milloin äärettömän valtameren aallot syöksyivät yhteen hänen päänsä yli ja hän vaipui tuntemattomaan maailmaan.
Mutta se mielenmaltti, joka ei sielläkään ollut häntä jättänyt, piti häntä nytkin pystyssä. Mitä hän näki, ahdisti hänen mieltänsä, mutta sydän pysyi uljaana.
Hän astui sairaan rouvan luo: "Anteeksi, että tämän surun hetkenä häiritsin lepoanne. Pyytäessäni neiti Ilonkan viemään minut perheensä luo, en tuntenut tätä surua, joka täällä vallitsee, mutta nyt rukoilen sitä hartaammin saadakseni ottaa osaa tähän suruun. Tunnetteko nimeäni? Olen Elemér Harter".
"Tunnen sitä nimeä", vastasi rouva Bilágoschi synkästi.
"Tulen pyytämään teitä ottamaan minut perheeseenne. Antakaa minulle Ilonka vaimokseni. Että tämä ei ole hetken synnyttämä ajatus, voin todistaa kirjeeni kautta. Toissa päivänä sain sattumalta tietää hänen asuntonsa ja kirjoitin heti herra Ferdinand Harter'ille, että tahdoin ottaa neiti Ilonka Bilágoschin vaimokseni. Järjestyksen mukaista oli ilmoittaa se isälleni. Sain tänään siihen vastauksen, joka ei ollut odottamaton; hän kieltää minua sitä tekemästä. Mutta minä en siitä huoli; minä olen itsenäinen mies ja seison tässä juhlallisesti pyytämässä neiti Ilonkaa vaimokseni".
Hänen puhuessaan oli rouva Bilágoschi, kyynyspäähän nojaten, tyynesti noussut sairaanvuoteeltansa.
"Vai herra Ferdinand Harter kieltää teiltä siis tämän avioliiton? Hyvä, meitä on siis kaksi kieltämässä. Minäkin sen kiellän! Tässä kurjuuden syvyydessä, kuolleiden talossa en suostu ottamaan teidän apuanne. Harter'in kädestä en apua ota, vaikkapa haudan partaalla olisin. — Tiedättekö, mikä haava sydämessäni särkee kun Harter'in nimen kuulen. Hän ei pyytänyt minua, niinkuin te nyt, päihtymisen jälkeen yön aikana, vaan juhlallisimmalla tavalla, koko maailman kuullen kirkossa hän yhdisti nimensä kolmasti minun nimeeni ja — hääpäivänä hän minut jätti. Silloin kirosin taivasta häpeissäni, tuskissani, epätoivossani, ja tämä häpeä ja tuska masensi minut maahan asti. Oi armollinen taivas, oi Jumalan ijankaikkinen viisaus suo se minulle anteeksi! Nyt minä kiitän ja ylistän sinua siitä, ett'ei se tapahtunut, jota toivoin. Oletteko nähneet mielipuolen kerjäläisen tuolla toisessa huoneessa? Tuon mielipuolen kerjäläisen Jumala määräsi puolisokseni teidän korkeasukuisen isänne sijaan. Jumalan viisas armo olkoon siitä kiitetty! sillä tällä kerjäläisellä on rehellinen nimi, jota minä ja lapseni voimme ylpeinä kantaa, sill'aikaa kun koko valtakunta kiroo teidän isänne nimeä, sill'aikaa kun häneen sormin viitataan kaduilla ja hänen jälkeensä huudetaan: kas, tuossa se, joka imee hätääntyneitten verta, ryöstää valtiokassasta ja suojelee varkaita. Pois täältä, herrani! Te olette ylhäinen herra, me olemme kerjäläisiä. Mutta viekää mukaanne se vakuutus, että maahan masennetun kerjäläisen tytär, joka sirkuksessakin palvelee, ei yhdistä nimeänsä Harter'in nimeen".
Rouva Bilágoschi vaipui vuoteellensa kasvot kuumeesta hohtavina.
Elemér kuunteli niinkuin unissaan tuota kauheata masentavaa puhetta loppuun asti. Sitten sanoi hän syvästi huo'aten:
"Arvoisa rouva! me tapaamme toisiamme vielä kerran. Siksi Jumalan haltuun!"