Palvelija toi hänelle käyntikortin, ja Ferdinand Harter luki siitä poikansa nimen.
Hän tuli niinkuin käskystä.
"Junkkeri Elemér", hän huusi raivoissaan ja viskasi kortin pöydälle.
"Hän uskaltaa vielä tulla silmieni eteen tuommoisen solvauksen perästä!
Tulkoon".
Andjaldy aikoi lähteä pois näkymättä. Hän ajatteli kristityn tavalla, ett'ei hänen sopinut häiritä tätä ystävällistä kohtausta; mutta Harter pidätti häntä!
"Jääkää, teitä tarvitaan. En ai'o koskaan enää puhutella poikaani vieraan miehen läsnä olematta. Istukaa pöydän ääreen ja älkää nousko, kun hän astuu sisään. Hän tapaa minua hyvällä tuulella".
Elemér astui sisään avatusta ovesta. Hän kävi muutamia askeleita isäänsä kohti, mutta Harter viittasi kädellään ja huusi äreästi hänelle:
"Takaisin, meidän välillämme on valtameri".
"Minä tiedän sen, herrani", vastasi Elemér tyynesti; "minä en ai'okkaan purjehtia toiselle rannalle. Pankaamme pöytä välillemme, jos suvaitsette".
"Komediantti!"