"Sehän on mahdotonta!" hän huusi, "sehän olisi hirvittävää! Eihän
Jumala toki kahdesti voi näin rangaista tätä maata".
Andjaldy pusersi huulensa yhteen ja voi tuskin olla sanomatta:
"Entäs jos hän juuri teidän tähtenne sitä rankaisee!"
"Ei, se ei ole mahdollista!" huusi Harter ja juoksi ikkunalle. Hotellin edessä oli käytävä akaatsia-puiden suojassa. Puiden lehdet riippuivat mustina ja kuolleina.
"Hyvä Jumala, tämähän on autio maailma!"
Hän ei voivottanut autiosta maailmasta, vaan intohimonsa toiveen lakastumisesta, joka toive keskellä kukoistumistaan oli poroksi pantu tänä kauheana yönä.
"Oi kuinka julma sallimus on, kuinka kauhea ihmisten kohtalo".
"Niin on", sanoi tuo mykkä suu itsekseen, "ja pahin kaikista on se, ett'emme voi purkaa vihaamme keneenkään. Ei kansakaan ole siitä vastauksen alainen".
Ferdinand Harter nyrkitti kätensä ja katseli taivasta, ikäänkuin etsien esinettä vihallensa.
Ja hän sai sen.