"Vaiti, mieletön!"
"Älkää huutako niin, herrani. Puhukaamme hiljemmin, ett'ei meitä kuulla porstuassa. Teidän pitää kuulla mitä se rouva on minulle sanonut; jos te huudatte, pakoitatte minuakin huutamaan. Kuunnelkaa tyynesti mitä minulla on sanottavaa, niin olen kuiskaava".
Ferdinand Harter oli tukehtua raivoon ja häpeään. Hän istut pöydän ääreen.
"Se rouva sanoi minulle: isällenne osoitetaan sormea ja sanotaan: kas tuossa se, joka varastaa valtiokassasta".
"Poika!" ulvoi Harter nousten seisoalleen ja lyöden nyrkkinsä pöytään, "oletko tullut tänne solvaisemaan isääsi?"
"Malttakaa, herra! Nyt se on sanottu. Mutta en ole tullut tänne sitä sanomaan, vaan olen tullut sentähden, ett'ei kukaan muu sitä sanoisi teille. En tiedä onko siinä perää vai ei, mistä teitä syytetään julkisten kassojen suhteen. Siitä olette kai itse selvillä".
"Ja sinua se ei koske".
"Koskee kun koskeekin, herrani. Se nimi on äitini hautakivessä, eikä siinä kyllä, että se siihen on kirjoitettu kultakirjaimilla. Sen nimen pitää olla puhdas. Tässä jätän teille kirjoituksen, jossa tunnustan saaneeni teiltä koko äidin-perinnön; herra Andjaldy olkoon niin hyvä ja kirjoittakoon todistajana sen alle; nostakaa koko äidin-perintöni ja joutukaa pesemään nimenne puhtaaksi siitä häpeästä. En ole koskaan pyytävä tiliä näistä rahoista; olkoon se teidän salaisuutenne mihin ne pannaan. Itse olen jollakin tavalla elävä ilman niitä".
Hän laski valmiiksi kirjoitetun asiakirjan isänsä eteen ja pyysi taas
Andjaldyä sitä todistamaan.
Jospa hän vaan olisi nähnyt sen katseen, minkä Andjaldy häneen loi! Elemér ei todellakaan koskaan ollut niin lähellä vaaraa tulla tapetuksi pöydältä siepatulla veitsellä!