"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään, koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä, ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin hän kentiesi ei tule murehtimaan".
Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.
Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli — kuuromykkä.
Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli sylissä.
Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.
"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.
"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla, juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".
Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä, kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.
"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"
Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.