Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.
Isä meni lasten luo.
Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.
"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme menemättä tanssipitoihin tänään?"
Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!
Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:
"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".
Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen, jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.
"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"
Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.