Mies ja vaimo syleilevät toisiansa niin hellästi, niin lempeästi kuin pelkäisivät että niitä haavoja, jotka toinen oli saanut toisen tähden, vielä kirvelisi, ja kuitenkin on muisto niistä nyt sulaa onnellisuutta.
"Mitä sinä kudot?"
Rouva ei vastannut; tuo punastuva hymy häntä kaunistaa; hän kätkee kutimen selkänsä taakse, mitä "hänen" tarvitsee sitä nähdä?
Mutta "hän" sen arvaa kuitenkin, käyväthän hänenkin ajatuksensa samaa suuntaa.
Nyt tulee pienen ihmisen vuoro. Tuo pieni ihminen on aika Herkules, hän vetää isän puolehensa kaulasta, hän pakoittaa isän istumaan, pitäen hänen polvestaan kiinni, ja nyt lapsellisen puheliaisuuden virta saa vapaasti juosta, hän kertoo vaarista, joka lähestyy, kuinka kiltti hän on ollut tänään; hän oppi kaksi sanaa ja käveli jo ilman sauvaa; huomenna pitää hänen koettaa astua yli suuren kiven, joka on tiellä.
"Eikö niin, vaari? anna isän kuulla että osaat sanoa: ruoho, lehti".
Vanhus teki pojalle mieleen, ja pieni ihminen nauroi niin että kyynelet tulivat silmiin eikä huomannut että toistenkin silmiin kyyneleitä nousi.
Hän on todellakin opettava vanhalle vaarillensa puhumisen ja käymisen taidon. Hän on sitä kerran osannut, mutta — on sen unohtanut jälleen.
"Ja missä on äitimme?" kysyi aviomies.
"Talouden toimissa".