Tämä ei ole noita iloisia yökulkijoita, jotka rallattaen pyrkivät kotia päin, vaan eivät osaa.
Hän horjuu äänetönnä eteenpäin. Kerran hän seisahtuu erään lyhdyn alle, jonka liekkiä tuo kotimainen samum-tuuli kaikin voimin pyytää sammuttaa. Siinä hän katselee levottomasti eteenpäin.
Me tunnemme nuo kasvot. Tuo partaleuka oli muinoin sileä, nämä siivoomattomat viikset olivat kerran erään ihanan rouvan suudelmien todistajina, sen, joka veitikkamaisesti ja suloisesti, uneksivaisesti ja kavalasti kuiskasi: "armas Tihamér".
Tuota kaunista rouvaa ei ole enää.
Lemmittyä ei kukaan lemmi.
Ei hän itsekkään, hän ei pidä mitään huolta itsestään.
Hän ei pidä väliä missä puvussa tuo ihminen ilmestyy, jota hänen nimellänsä mainitaan; tarvitseeko hän jotakin, tehdäänkö hänelle murhetta, saako hän unta tai iloa, se on yhden tekevä! Usein ei hän anna tuolle ihmiselle mitään syötävää, vaan sammuttaa nälän viinaan, joka saattaa hänet unohtamaan, ken hän on; saattaa hänet unohtamaan menneen ja nykyisen ajan. Tulevaisuutta? Ken sitä ajattelee?
Päivällä ei hän jätä asuntoansa; ainoastaan yöllä hän kulkee katuja myöten ja aamulla haparoi kotia päin. Hän ei mene niihin paikkoihin, missä häntä tunnetaan. Hän upottaa itsensä moskaväen sekaan; siellä ei kukaan häntä etsi eikä kysy.
Ja jos sattumus vie jonkun tuttavan hänen tiellensä, ei hän tätä katsele, vaan väistyy, tai kenties hän ei todellakaan sitä nä'e.
Rypistettyjen kulmien alta hänen silmänsä alati tuijottavat, ylöspäin, ikäänkuin muste-pilkku riippuisi otsansa edessä, muste-pilkku, jota hän yksin näkee — eikä kukaan muu. Kurja onneton!