Talli-rengillä on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa aloittaa — se on exordium. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut sammutetuksi hyvään aikaan.
Sitten renki-poika. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä, vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.
Ennenmainittu kyökki-piika on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita, ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään, ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä ruokahalu ja on niin pulska poika.
Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä yksi ihminen syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan kuin pikku-kana — huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.
Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan — hän kiistelee kaikkien kanssa. — Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle; entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.
Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä, työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin vanhemmatkin.
Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke — tämä oli tuon arvoisan kyökki-piian nimi — suomeksi "Liisa" — esittämään itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä, joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista, mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.
"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä; en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen minä sanon — että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon sen — että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen — minä olen hiljainen kuin lammas; minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"
Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.
Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.