Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita. Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään, nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa, oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki. Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä, jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt, vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat ett'ei hän ketäkään pelännyt.
Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset koirat peläten pakenivat oven taakse.
"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki sen vuoksi pakoon.
Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.
Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on todellakin Aspis!
Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin sisään, sanoen:
"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi, mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa suustani — ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi. Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota kaunista kättä".
Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa käpäläänsä.
"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä tyttö".
Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.