"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla, ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.
Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.
Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa karheata leipää!
"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"
Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa, vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin kyyhkynen ruokkii poikiansa!
Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.
"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.
"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".
"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet muuttuvainen".
"Kuka sen sanoo?"